Kadehdin heitä, joilla on ollut suurin piirtein yläasteelta saakka suunnitelmat selvinä. Lukion valitsin vain saadakseni lisää harkinta-aikaa ja osaksi siksi, että isoveljelläkin on valkolakki. Entä jos minua ei enää kiinnostakaan opiskella lisää? Minulla voisi ensi keväänä olla jo ammatti.
Se on selvää, etten halua sulkeutua pieneen kopperoon vain tietokonepääte ja paperihaavat seuranani. Haluan ihmisiä ja vaihtelua ympärilleni! Luulen olevani empaattinen ja haluavani auttaa ihmisiä, sillä siitä saa todella hyvän mielen. Psykologia on kiinnostanut koko lukioajan, mutta onko esimerkiksi terapeutin homma minulle liian raskas? Oma päähän siinä posahtaa. Lastentarhanopettaja passaisi myös, mutta olen syntynyt rahanahneeksi, eikä siinä hommassa pääse rikastumaan.
Lisäksi tuntuu, että haaveeni eivät ole ollenkaan realistisia. Esimerkiksi logopediaa hakee vuosittain opiskelemaan satoja ihmisiä, mutta tarjolla on vain kymmenisen aloituspaikkaa. Todennäköisyys sille, että minä olen niiden kymmenen joukossa? Sama ongelma on muillakin aloilla, joita olen pohtinut. En luota itseeni tippaakaan, sössin mahdollisuuteni viimeistään soveltuvuuskokeessa. Turhaa kurkottaa kuuta taivaalta.
Kyllä elämä voi olla hankalaa. Alan ehkä viemärisukeltajaksi.
---
elämästä katoaa
se todellinen puoli
jos on sulle kirosana
murhe, taikka huoli
antaa vituttaa vaan
- Zen Café
Päivän fiilis:
